Puhumme paljon tasapainosta. Myös uran ja äitiyden välillä. Mutta entä, jos ajoittain tasapainoilu itsessään väsyttää enemmän kuin kumpikaan osa-alue yksinään? On tilanteita, jolloin paras ratkaisu ei ole jonglöörata kaikkia palloja yhtä aikaa. Joskus tasapainottavin teko on laskea pallot maahan hetkeksi ja miettiä, mitkä niistä ovat oikeasti omia. Mikä niiden tarkoitus on. Juuri nyt. Mahdollisesti tulevassa.
Ei, jokaisen äidin ei tarvitse olla uraäiti. Jokainen äiti ei halua olla. Jokainen äiti ei jaksa olla. Eikä pidäkään. Ura voi olla tauolla, kiertotiellä, hidastuskaistalla tai ihan vaan hetken sivussa. Se ei tee yhdestäkään äidistä vähemmän älykästä, kunnianhimoista tai kiinnostavaa. Se tekee äidistä ihmisen, joka tajuaa, milloin on aika hengittää. Olla läsnä hetkessä.
Ja kyllä. Äitiys ja ura voivat toimia rinnakkain. Minulle näin kävi ensimmäisen lapseni kanssa. Olin tehokas, palasin työhön nopeasti, jopa loistin. Mutta toisen kanssa… Se ei vain ollut vaihtoehto. Kaikki meni uusiksi. Olin yhä sama ihminen, omasin saman osaamisen ja saman intohimon työhön, mutta tasapainottelu ei ollut enää reilu eikä vastuullinen vaihtoehto kenellekään. Tämän hyväksyminen satutti. Se tuntui myös hylkäämisenä. Koin, etten ollut mitään ilman käyntikorttiani.
Siitä kivusta kasvoi lopulta vapaus. Mahdollisuus nähdä asioita toisin, tehdä toisin. Elää toisin. Onnistua, kasvaa ja kehittyä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Usein mietin, että kaikella on tarkoituksensa. Sitä, että suurin oivallus voi syntyä ristiriidasta, kun on valmis päästämään irti ajatuksesta, että vain yksi suunta ja tapa toimia on oikein. Tai: ”Mitä muut ajattelevat?” Jokaiselle meistä on annettu omanlaisemme elämä.
Mietin myös sitä, miksi olemme niin tuomitsevia ihmiselle, joka valitsee, tai joutuu valitsemaan, toisin? Emmekö näe häntä enää siinä hetkessä hyödyllisenä? Kuvittelemmeko oikeasti, että sivuaskel vie pois kompetenssin ja kehitysmahdollisuudet? Tai herättääkö se jopa pelkoa, koska ei istu ihanteiden muottiin?
Kuten ihmisellä, myös työelämällä tulisi olla tilaa joustaa. Ei pelkästään työajassa tai etätyössä, vaan myös siinä, että voi elämän niin sanellessa keventää vastuuta, astuu erilaisiin saappaisiin ja ehkä palaa entisiin, suurempiinkin, myöhemmin. Ja mikä tärkeintä - ilman kasvojen menetystä. Hän, joka "jää hetkeksi pois", voi olla tuleva laajemman kuvan näkijä, uudistaja, johtaja. Koska sivusta näkee usein tarkemmin, jopa kauemmas.
Tasapainottelu ei ole velvollisuus. Se on mahdollisuus silloin kun olosuhteet ja oma jaksaminen sen sallivat. Suurinta vastuunkantoa ja onnistumista ei kuitenkaan ole se, että yrittää olla kaikkialla samaan aikaan ja suorittaa. Sitä on tunnistaa, kun ei enää jaksa tai pysty. Uskaltaa sanoa: "Tässä kohtaa on tehtävä tällainen ratkaisu ja se on ihan ok."
Koska mitä tekee työelämä puolikkaalla ihmisellä?
Entä mitä tekee lapsi puolikkaalla vanhemmalla?
Kumpikin voi saada myös kokonaisen.
Irina Kalmi
Äiti ja MiBin hallituksen jäsen, jonka jo aikuiset lapset yhä ovat yhteydessä päivittäin, halaavat nähdessä pitkään, ja joiden polkua katsellessa tietää, että valinnat ovat olleet juuri oikeat.
Nyt läheltä näkee kauas.
Lue lisää Irinasta, jolla on oma puheenvuoro myös MiBin 10-vuotisgaalan juhlaillallisella: Irina Kalmi
